Pinja Eskola - Vammaisten seksuaalisuudesta
Tämän tekstin on kirjoittanut Pinja Eskola, seksuaalineuvoja ja vammainen aktivisti. Voit lukea lisää Pinjasta hänen esittelysivultaan.
”Ei vain vammattomien luksusta”, huusi muutama vuosi sitten minusta tehty Helsingin Sanomien seksuaalisuusteemaan kiedottu henkilöjuttu. Historiallisesti vammaiset on nähty vailla seksuaalisuutta. Nykyään seksuaalisuudesta puhutaan, mutta sitä kuvataan jotenkin ihmetellen, voimakkaasti vammattomien seksuaalisuudesta eroavana asiana. Todellisuudessa meillä kaikilla on seksuaalisuus, joka kulkee mukanamme halki elämän, jatkuvasti muuttuen. Se ilmenee meissä eri tavoin riippumatta toimintakyvystämme. Vamma tai sairaus ei määritä mieltymyksiä tai tarpeita, mutta voi vaikuttaa niiden toteuttamiseen.
Jokaisella on oikeus seksuaalisuuteen ja terveyteen liittyvään tietoon, sekä asialliseen palveluun. Kaikilla on oikeus keholliseen koskemattomuuteen ja yksityisyyteen. Kaikkien tulisi voida vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Mikä haittaa näiden oikeuksien toteutumista vammaisnäkökulmasta ja miksi vammaisen henkilön seksuaalisuus nähdään niin kummallisena juttuna?
Seksuaaliterveyspalvelut ovat ehkä saavuttamattomissa ja asenteet negatiivisia. Valitettavan monet terveyspalvelut ovat vielä vuonna 2023 harmittavan esteellisiä. Joko tiloihin ei pääse pyörätuolilla ollenkaan, sillä ne sijaitsevat esimerkiksi portaisen päässä, tai ne saattavat olla sen verran ahtaat, ettei huoneeseen tai huoneessa mahdu olemaan apuvälineellä.
Terveydenhuollon ammattilaisten asenteet saattavat olla negatiivisia, eikä vammainen saa asiallista kohtelua. Vaikka asiat ovat hiljalleen parantuneet, törmäävät vammaiset edelleen samanlaisiin tilanteisiin kuin minä reilu 10 vuotta takaperin, kun kävin hakemassa ensimmäiset ehkäisypillerini. ”Mihin sä ehkäisypillereitä tarvitset, kun sulla on hyvä iho?” tokaisi tapaamani ammattilainen minulle suoraan. 17-vuotiaalle minulle seksuaalisuus oli hyvin arka aihe, joten jos en olisi ollut niin sanavalmis kuin olen, olisin varmasti häkeltynyt liikaa, jättänyt asian sikseen ja vain poistunut paikalta. Kohdatessaan ennakkoluuloisesti käyttäytyvän ammattilaisen, ei vammainen välttämättä uskalla puhua häntä askarruttavista asioista.
Tietoa on vain vähän. Vaikka vamma tai sairaus ei vie ihmisen halua toteuttaa seksuaalisuuttaan, voi se vaikuttaa merkittävästi toteuttamisen mahdollisuuksiin. Niinpä olisi tärkeää olla tutkimustietoa siitä, miten eri vammat ja sairaudet vaikuttavat seksuaalisuuteen. Vammaisuus on toki yhdenkin diagnoosin sisällä laaja kirjo ja seksuaalisuuden toteuttamiseen vaikuttavat myös yksilökohtaiset mieltymykset. Kaiken kattavaa tietoa on siis mahdoton luoda. Osviittaa antavaa, mutta kansantajuistettua tietoa olisi silti hyvä olla mahdollisimman laajasti tarjolla, jotta tiedettäisiin, millaisten haasteiden kanssa vammaiset saattavat joutua nokakkain ja toisaalta, jotta tiedettäisiin, millaisin keinoin haasteet voidaan selättää.
Vammaisilla itsellään on myös liian vähän tietoa seksuaalisuuteen liittyen, sillä kautta aikojen erilaisen toimintakyvyn omaavat ihmiset on ohitettu seksuaalikasvatuksessa. Miksi? Seksuaalikasvatuksen on ajateltu johtavan seksihurjasteluun, vaikka todellisuudessa vähintään jokainen asiaan perehtynyt ymmärtää seksuaalikasvatuksen pitävän ihmisen turvassa: Se antaa ymmärrystä siitä, mitä seksuaalisuus ja seksi voivat olla. Se antaa hyvin toteutettuna tarvittavia turvataitoja paitsi seksitaudeilta ja ei-toivotuilta raskauksilta suojautumiseen, myös kykyä hahmottaa ja sanoittaa omia rajoja ja pitää niistä kiinni. Hyvin toteutettu seksuaalikasvatus antaa avaimia seksuaalisuudesta ja seksistä kommunikoimiseen. Seksuaalikasvatus ei ole asia, jota vammainen ei voisi käsittää. Asioista tulee puhua aina ikä ja ymmärryksen taso huomioiden.
Yhteiskuntamme ahtaat kauneusihanteet aiheuttavat ahdistusta ja voivat viedä innon tai halun toteuttaa seksuaalisuuttaan. Yhteiskunnassamme on hyvin kapea kauneusihanne, etenkin naisille: täytyy olla huoliteltu, muttei liian. Täytyy olla hoikka ja mieluusti vaalea. Miehille on hiukan erilaiset vaatimukset, mutta niin miesten kuin naistenkin ulkonäköpaineissa korostuu kehon toimivuuden ja tietyntyyppisen yksinpärjäämisen merkitys. Fyysisesti vammaisen keho ei toimi normien mukaan. Vamma saattaa näkyä kauas ulospäin, eikä sitä voi helposti peittää. Ihminen voi tuntea turhaa häpeää kehostaan ja ahdistua turhaan. Ahdistus lisääntyy, mikäli kanssaihmisten reaktiot ovat, tai ovat tulkittavissa, negatiivisiksi. Ihminen ei välttämättä osaa nähdä kehoaan kauniina tai hyvänä, seksuaalisesta ja haluttavasta puhumattakaan. Hän ei välttämättä usko tai tunnista vihjeitä vuorovaikutuksessa, tai suoraan sanomistakaan, jos on omaksunut käsityksen kehostaan rumana. Negatiivinen kuva itsestä haittaa nautintoa.
Vammaisen yksityisyys unohdetaan. Kautta aikojen vammaisen keho on nähty pitkälti lääketieteellisin silmin. Vammaisuus on nähty tilana, joka tulee parantaa. Ajattelu on johtanut siihen, että avustajat, lääkärit ja fysioterapeutit, vanhemmista puhumattakaan, tuppaavat koskemaan vammaisen kehoon ilman lupaa. Pahimmassa tapauksessa tuntemattomatkin ihmiset tulevat esimerkiksi taputtelemaan näkyvästi erilaista ihmistä päähän. Onko ihmekään, jos tässä tilanteessa vammaisen rajat hämärtyvät? Pahimmassa tapauksessa, etenkin jos on omaksunut kelpaamattomuuden ajattelun, saattaa kyseenalaistamatta suostua kaikenlaiseen kosketukseen, tuntui se hyvältä tai ei. Vaikka ei-kutsutun kosketuksen kyseenalaistaisikin, ei sitä välttämättä uskalla sanoittaa.
Vastaavasti vammainen saattaa törmätä koska tahansa hämmentäviin, yksityisyyttä loukkaaviin kysymyksiin, kuten: ”Miten sä harrastat seksiä? ” Nämä kysymykset voivat herättää monenlaisia tunteita vihasta ja hämmennyksestä ahdistuneisuuteen. Jokaisen tulisi muistaa, ettei kenenkään toisen yksityiselämä kuulu muille.
Avusteiseen seksiin liittyy ennakkoluuloja. Avusteisella seksillä tarkoitetaan tilannetta, jossa vammainen tarvitsee apua oman seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Näitä voivat olla vaikkapa asentoon auttaminen, tai lelun ojentaminen. Osa tarvitsee apua vain aktiin valmistautumisessa, osa myös sen aikana. Osan ei tarvitse kutsua apukäsiä intiimitilanteeseensa ollenkaan. Joillekin mahdollinen avuntarve on täysin tilanteesta riippuvaista – vammattoman kumppanin kanssa ei välttämättä tarvita apua, mutta esimerkiksi tilanteissa, joissa kumppanin toimintakyky on omaa alempi, saattaa apu olla tarpeen. Oli tilanne mikä hyvänsä, avustaja ei koskaan ole osa aktia. Hän vain auttaa, jotta henkilö voi toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan. Vammaisia ei voi avustaa intiimitilanteessa jonkin yhtenäisen, muuttumattoman käsikirjoituksen mukaan; etenkään jos kyseessä on tilanne, jossa henkilö avustaa useampaa ihmistä eri tilanteissa. Ennakkoluulot voivat vaikuttaa siihen, miten henkilö näkee itsensä ja miten hän uskaltaa kysyä potentiaalista apua. Ennen kaikkea väärät käsitykset avusteisen seksin luonteesta voivat vaikuttaa negatiivisesti hänen mahdollisesti jo ennestään hauraaseen seksuaalisuuskuvastoonsa. Ymmärrystä siitä, mitä avusteinen seksi on, tulee lisätä, jotta vammaisten kanssa työskentelevät henkilöt osaavat kohdata asian, vaikka eivät itse olisikaan sinut avustamisen kanssa. Vammaisten tuetuissa asumisyksikössä henkilökuntaresursseja on tärkeää parantaa, jotta kaikki apua tarvitsevat myös saavat sitä.
Vaikka jokaisella on oikeus seksuaalisuuteen ja sen toteuttamiseen, ja seksuaalioikeudet ovat ihmisoikeuksia, eivät nämä oikeudet useinkaan toteudu vammaisen kohdalla. Ongelmia on niin asennetasolla, kuin rakenteissakin.